Vierailemme seuraavana päivänä Suomen Intian suurlähetystössä. Lähetystö on 60-luvun arkkitehtuurin tyylinäyte ja remontissa tällä hetkellä. Lähetystön käytössä on tilat, jotka ovat aiemmin toimineet henkilökunnan asuntoina. Pienen viivästyksen jälkeen saamme tietää, että pääsemme lähetystön väen puheille vasta tunnin päästä, joten lähdemme takaisin ulos. Eri maiden lähetystöjä sijaitsee samalla alueella lukuisia, samalla tavalla kuin pääkaupungeissa muuallakin. Huomaamme lähetystöä vastapäätä olevalla tyhjällä tontilla pienen temppelin. Tontti on merkitty valtion maaksi, mutta kuulemme, että monesti tyhjille tonteille voi ilmestyä juuri uskonnollista toimintaa, koska näiden häätäminen paikalta on viranomaisille kaikkein vaikeinta. Heti temppelin takaa alkaa jonkunlainen slummin ja kaatopaikan yhdistelmä missä ihmisiä ilmeisesti myös asuu.
Käymme myös tutustumassa ryhmän poikien kanssa ympäristöön hotellin muurien ulkopuolella. Vieressä olevan Moolchandin metroaseman ympäristö kuhisee elämää: ruokakojuja, riksa-asema, kaupustelijoita ja katuparturi tarjolla. Ilma on paksuna saasteista ja savusta saaden silmät kirvelemään. Lähellä olevan kehätien iso risteys on jännittävä seikkailu jalankulkijalle. Liikenne menee kolmessa tasossa, liikennevalot ovat olemassa jalankulkijoille, mutta valot ovat pimeänä. Siltojen alla on telttoja ja tulisijoja. Nälkiintynyt pikkutyttö lähtee seuraamaan meitä nykien hihasta ja anoen rahaa tai ruokaa. Tytön äiti istuu pienen nuotion ääressä kauempana liikennevalotolpan luona. Absoluuttinen köyhyys näyttäytyy meille ensimmäistä kertaa läheltä maassa, jossa 20 prosenttia väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Maailmanpankin vuoden 2014 yhteenvedossa 33 prosenttia kaikista maailman äärimmäisessä köyhyydessä elävistä oli intialaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti